Punkero tuli taloon

Kukas se siinä?

No niin se Punkero saapui, ei siis Äiskä, vaan Uudenmaan Mopsiystävien jäsenlehti. Ja joo, ei kai oo mikään yllätys, mut siinä mä komeilin kannessa lätsä päässä ja kieli pitkällä. Mahdaks mä saada syytteen kotirauhan rikkomisesta, ku oon tunkenu itteni ihmisten postiluukuista ja –laatikoist sisään.

Pitää muuten sanoo Iskälle, et koittaa ottaa must uusii kuvatuksii, ku toi kuva mikä tos kannes on, on kärsiny kyl jo inflaation.

Mut By the Way, siel Punkeros oli yks sellane mun turina. Äiskä ihmetteli, et miks mä tääl blogis jatkuvasti turisen, ku Punkeroturina katto kerralla melkein koko vuoden kohokohdat ja vähä muutaki. Höh, mut ku tää bloggailu pitää nuorena ja virkeenä, et kannattais Äiskä sunki koklata. Ja se on sit totinen tosi, et kahtahan mä en vaihda; toinen on bloggailu ja toinen…

Mut tos se ny ois se Punkeroturina koko komeudessaan (äiskä: ja pituudessaan). Mä vetäydyn takavasemmalle potemaan ja lukee Punkeroo, ku mulla on silmä pipi. Tuli tos nimittäin vähä riehuttuu ja nyt sit ollaan tippakuurilla. Onneks ei oo näytelmii lähiaikoina, ettei käy käry dopingissa, et silleen…

Äläkä sit Antero suunnittelekaan pissiväs MUN päälle...

Fonteron Turinapulinaa (Punkero 3/2007)

Voi nenävekki sentään tätä luomisen tuskaa, huh, huh * pyyhkii hikeä *. Kylhän mä siel mun blogissani turinaa väännän millo mistäkin, mut a vot, ku pyydettiin ihan erillinen Punkeroturina tekasee, ni jo meni tassu suuhun, et mistä sitä oikein turisis. Äiskältäkin koitin apuu anella , mut sillä se vast tyhjä pää onkin, et ite joudun nyt vaan turinani turisee.

Mulla on ollu tää kuluva vuosi aika haipakkaa, ku on sattunu ja tapahtunu vaiks mitä. Hei, nythä mä hokasin. Mä voinki iha lyhykäisesti turista mitä kaikkee mul on sattunut, tai ainaski sellaset jutskat mitä mä muistan (äiskä: ai sä turiset lyhyesti? Näkis vaan).

Tos helmikuussa mulle kuulkaas sattu ihan kummia. Mun pikku polla meni iha sekasi, ku mä tutustuin yhteen ihanaan mopsineitoon nimeltä Sylvi. Se oli kyl rakkautta ensi silmäyksellä (ja kuolauksella), ainaski mun puolelt, eikä oo lemmenliekki vieläkään mihinkään laantunu. Toi ihmisrotu katteli mua kyl aluks vähä hitaasti, ku mä yritin lempeäni Sylville osoittaa. Niitten mielest Sylvi oli mulle ihan liian nuori. Ihme hemmoi. Eiks kukaan oo kertonu niille, et rakkaus ei lue lakia (eikä toi hätäkään aina, hih). No onneks Sylvi on jo päässy ton pentuvaiheen yli, ni mäkin voin alkaa sitä ihan tosissani kosiskelee. Ja muuten, kosiskelunki teen ihan luvan kanssa, ku Sylvin veli, Albert, mulle sellasen luvan on antanu.

Huhtikuussa must tuli sit veli. Hmm, tai oikeestaan velipuoli, ku mun Nuppu äiti meni ja täräytti ittensä naimisiin Puten kaa. Axu isäkään ei jääny yhtään huonommaks, vaan ehti naimaan ennen Nupun naamiaisia ton mun Tessi-tätini, et sisarusten lisäks tuli sit viel serkkuikin. Nythän noi avioparit on jo eronnee, et ei taideta tos mun suvussa olla kovin vakiintuvaa sorttia (Sylvi, ei koske mua. Mä oon ainaki ikuisesti uskollinen sulle, mitä ny välillä käyn vähän sun Sohvi äitii nuoleksimas).

No tost veljestä vielä. Olinhan mä pullee eiku pollee, ku kuulin tost velihommelist. Kukaan ei vaan mulle alkuun kertonu, mitä se tuo tullessaan. Siinä mä hyvässä uskossa lähettelin siskoille ja veljille terkkuja ja luulin, et se riittää mitä ny joskus sukukokouksis törmättäis, mut kaikkee vielä. Äiskä ja Iskä se täräytti, et yks niist mun veljist muuttaa meille asuu ja et sen nimi on Andy. Arvatkaas sumeniks mun silmissä tollasen järkkyuutisen johdost. Siis mun yksinvalta ois niinku uhattuna. Mä en oiskaan enää tän perheen Ainoa ja Oikea Mopsi. Toi tilanne vaati pikaista muutosta ja niinpä mä sitten menin ja sairastuin.

Kesäkuun alkupuolel mul alko olla veto ihan veks ja sit alko ruokaki maistuu ihan öklöltä ja lopuks mä sit aloinki ryystää henkee ja yskii ku keuhkotautinen. Äiskä pelästy ja itku kurkussa ne Iskän kaa kiikutti mut lääkäriin. Ja siin se sit oli. Mä olin saanut, mistä lie, kennelyskän ja siitä se varsinainen rumpa sit alkoki. Parantuminen ei meinannut edetä millään ja pikkuveikan olis pitäny muuttaa kotiin, et uskokaa vaan mitkä meil oli tunnelmat. Tälleen jälkeenpäin, ku kaikki on taas niinku pitääki, Äiskä sano, et mun parantumisen suurin este tais olla se, et yritin pitkittää sitä pikkuveikan kotiintuloo. Pyh, en kai mä sellast menis tekee (pst, älkää kertoko Äiskälle, mut kai siin vähän oli sellast hyljätyks tulemisen pelkooki). Kolmen viikon sairastelun ja antibioottikuurin jälkeen, mus alko vihdoin näkyy terveen merkkejä (Äiskä: ei niit näy kyl vieläkään), joten kaks kuukautis synttäreinään eli juhannusaattona, Andy pääsi vihdoin muuttamaan kotiin.

Ja kyllä mun elämä muuttu. Mul ei ollu enää hetkenkään rauhaa. Toi Andy veikka oli, tai on edelleen, sellanen elohiiri, et oksat pois. Se ehtii joka paikkaan ja repii ja raastaa mua niin, et tervettä paikkaa ei mun uljaassa ulkomuodossa oo sen jälkeen löytyny. Ja sit sil on kans sellasii näpistelijän piirteitäki, ku mun lelulaatikosta katoo koko ajan leluja ja sit ne ain joteski kummasti löytyy Andyn (tai tuttavien kesken Anteron) jemmoista. Ja Anteron ruokatavat, ne vasta on uskomattomat. Se syö niinku ei ois ikänä ruokaa saanu ja kun sille riittäski ne omat muonat, mut ei. Jollei mulla ois ruokakupinvartijat selän takana ruoka-aikana, mä en varmaan sais syötyy enää ikinä mitään.

Mut siinä se kesä meni pikkuveikkaan totutellessa ja kyllä mun totuuden nimes täytyy turista, et noist huonoist tavoist huolimatta, onhan se kiva, ku on kaveri. Onhan toi Iskä ja Äiskä ihan mukavii, mut ei ne osaa tehä ees mopohepulii ja siinä taas toi Antero on luonnonlahjakkuus, ku se on aina ihan hepuli (Antero: MRRRR... Enkä varmaan oo).

Kesän aikana mä saavutin kans sellasen merkkipaalun, et täytin kaks vuotta. Se ties sit sitä, et siirryin aikamiesluokkaan tai niinku Äiskä sanois, avoimeen luokkaan, et nyt mä oon sit avoin kaikille huokutuksille. No Äiskä kai meinas tolla avoimuudella noit näyttelykuvioita. Niitä näytelmiähän täs on koko kesä kierretty niin et pahaa tekee ja aikamiesluokassa toi menestyskin on ollu mitä millonkin. Äiskää se vähän on tainnu kismittää ja mä oonki sitä lohduttanu, et kaavoihin ei saa kangistuu, et on paljon jännempää, ku ei voi koskaan tietää minkä värisen nauhan kanssa sielt kehäst ulos tassutellaan. Onneks mä pääsen pian näyttelylomalle ja Andy astuu vuorostaan kehiin. Haluisin kyl olla kärpäsenä katos, ku Andy syyskuun lopussa tekee debyyttinsä kehässä. Voi siin tuomarilla olla ihmettelemistä, et mikä jänis sille on tuotu arvosteltavaks. Pitäsköhän muute laittaa Äiskälle mukaan jäniksen rotumääritelmä, ni se vois sit arvostelun helpottamiseks esitellä sen sille tuomarille.

Mut toivottavasti viel on kesää jäljellä ja jos ei oo, niin mukavaa alkanutta syksyy kaikille Punkeroille (äiskä: siis mulleko terkkuja lähettelet?). Pitäkääs huolta toisistanne…

Tassuterveisin Andy Anteron veli Fonzie Fontero